Kolumni – Paikallislehteä analysoimassa Rissanen Suvi
Olin vielä ala-asteella, kun aloin säännöllisesti lukemaan Pohjois-Savolaisia paikallislehtiä, jotka tuohon aikaan ilmestyivät ainoastaan paperisessa muodossa. Aika nopeasti huomasin, että parhaiten Maaningan ja Siilinjärven asioista osasi kertoa Uutis- Jousi lehti. Paikallisten ihmisten elämää tavalla tai toisella koskettavat jutut, ovat edelleen lehden vahvuus. Harvoin Savon Sanomien toimittaja ehtii sivukylille, Hesarista puhumattakaan.
Valtakunnan medioihin Siilinjärvi on, tainnut viimeksi päästä tavallista suuremman lottovoiton myötä. Maaningalta on ehkä suuremmin viimeksi uutisoitu traktorimarssista, joka nousi lopulta valtakunnan uutisiin. Keväästä 2020 lähtien pienikin paikkakunta saattoi päästä suurin otsikoihin koronan myötä. Tässä kohtaa pitää olla kiitollinen, että nämä otsikot eivät toteutuneet paikallislehti Uutis-Jousen kohdalla.
Paikallisuuden määritelmää voi tulkita monin tavoin. Toimituksessa joudutaan varmasti usein miettimään mihin raja vedetään, mikä on paikallista mikä ei. Millaiset kytkökset haastateltavalla pitää olla ja voiko valtakunnallinen asia tai tieto kytkeytyä paikalliseen.
Samalla paikallisuus on sitä, että halutaan kuunnella lukijoita ja antaa heille mahdollisuus kertoa, mitä he lehdeltä odottavat. Lehden pitkäaikaisena lukijana nostaisin lehden vahvuuksiin monipuolisuuden. Juttuja on oikeasti tehty vauvasta vaariin ja kaikkeen siltä väliltä. Yhtään ihmisryhmää ei ole katsottu alta kulmien tai ylhäältä alaspäin. Lehti on ollut lukijoidensa näköinen. Tähän on luultavasti ollut syynä se, että kommunikointi paikallisten asukkaiden suuntaan on ollut avointa ja vastavuoroista.
Lukuisat ovat olleet ne ihmiset, jotka ovat toimitusta asioidensa kanssa lähestyneet. Moni on saanut äänensä kuuluville joko itse kirjoittamalla tai tuomalla toimitukselle valmiita juttuideoita, joihin on ollut helppo tarttua. Tällä asenteella paikallislehden toimituksessa on usein rakennettu paikallista demokratiaa ja yhteisöllisyyttä. Lehdestä on tullut meidän, siilinjärveläisten ja maaninkalaisten oma lehti, äänitorvi. Paikallisten asukkaiden arkea koskettavasta kunnallispolitiikasta lehti on osannut kertoa ajantasaisesti. Ei ole jäänyt epäselväksi missä mennään.
Reportaasien ja matkakertomusten muodossa lehteen on tullut tuulahduksia, myös muualta Suomesta ja maailmalta. Nämä jutut ovat tuoneet mukavaa vaihtelua juttujen lomaan. Maininnan ansaitsee myös toimituksen hyvä maine harjoittelupaikkana. Ulospäin on tihkunut tietoja kesätyöntekijöiden ja alan harjoittelijoiden kunnioittavasta ja kannustavasta kohtelusta. Tärkeää on myös se, että vakavien aiheiden lisäksi huumorin kukkien on annettu kukkia ainakin sivulauseissa, ei mikään vähäpätöinen juttu sekään näin synkkinä aikoina. Tämä erikoinen ajanjakso on haastanut lehtien toimitukset niin taloudellisesti, kuin muutenkin. Toivotan silti mitä parhainta tulevaisuutta Uutis-Jouselle. Voimia näinä vaikeina aikoina ja intoa pitää saavutetuista vahvuuksista kiinni, mahdollisuuksien mukaan.
Taitelijan katse – Kuopion taidemuseo 1.3.2018 – 31.12.2023
Millainen on taiteilijan katse? Katsooko hän ympäröivää todellisuutta jostakin sellaisesta näkökulmasta, jota muut eivät huomaa? Tätä kysymystä voi rauhassa lähteä pohdiskelemaan Kuopion taidemuseon saman nimiseen näyttelyyn. Näyttely vie katsojan aikamatkalle suomalaisen kuvataiteen alkuvuosilta tähän päivään.
Liikkeelle lähdetään luonnosta. Sukellan vihreään idylliin, kaikki oli hyvin yli sata vuotta sitten. Tuntuu siltä kuin kuulisin puiden humisevan ja pääskyjen laulavan. Jään ihastelemaan sadan vuoden takaista kauneutta ajan kanssa. Samalla osastolla otetaan kantaa metsätalouteen valokuvataiteen avulla. Kuvat ikään kuin kysyvät, oikeuttaako talous idyllisen maiseman muutoksen. Tässä näyttelyssä taiteilijan katse on tavoittanut yhteiskunnassa tapahtuneet suuret muutokset. Kaupungistuminen ja teollistuminen nousevat esille erityisesti modernissa ilmaisussa.
Näyttelyn erilaiset tyylisuunnat ja taiteilijat luovat monipuolisen kattauksen katselijalle. En voi tietää mikä minua odottaa seuraavan väliseinän takana. Taiteilijan katse voi yllättää. Maalausten lisäksi katsoja saa tutustua tilataideteoksiin eri perspektiiveistä. Taiteilijan ajatuksia saa välillä arvuutella, mikä hänen viestinsä on vai onko sitä.
Harmonian ja ilon lisäksi näyttelyssä voi aistia ahdistusta teollistuminen ajanjakson äärellä, onko ihminen jäänyt puristuksiin koneiston rattaisiin? Kuinka taiteilija sitten katsoo itseään ja toista ihmistä? Omakuvien kohdalla arvuuttelen näköisyyttä ja ihmiskohtaloita. Muotokuvien äärellä ihmiskohtaloiden mysteeri vaivaa minua edelleen. Heidän katseensa on niin läpitunkeva, että kuvittelen heidän heräävän eloon. Mitä he haluaisivat sanoa, jos voisivat?
Samassa tilassa videotaiteen klassikko puhuu hassusti taustalla tuhahdellen, mitä jää jäljelle, kun puhe editoidaan pois ja jäljelle jäävät vain eleet? Pienet patsaat ovat hiljaa. Valokuvia, piirroksia, grafiikkaa, kuinka monella tavalla voi valokuvata tytön palmikoituja hiuksia? Lopulta olen liikkunut näyttelyssä sadan vuoden takaa lähelle modernia nykyaikaa. Yllättäen nurkan takana on huone kultakauden klassikoille, jotka ovat monelle meistä tunnistettavia kansallisaarteita. Albert Edelfelt, Wrightin veljekset, kukapa meistä ei muistaisi heitä. Huoneessa tulee turvallinen olo. Seuraavan seinän takana ilmapiiri kuitenkin muuttuu. Taiteilijan katse kertoo kantaaottavan grafiikan kautta kylmänsodan pelon ilmapiiristä. En halua jäädä huoneeseen, ahdistaa. Lopulta saavumme nykyaikaan. Taiteilijan katse ei jätä katsojaansa tyhjäksi, se jää puhuttelemaan moninaisuudellaan.
